tiistai 18. huhtikuuta 2017

Synnytyskertomus

Synnytys, tuo kenties jokaisen esikoistaan odottavan painajainen. Itselläni ensimmäinen kauhunsekainen reaktioni tulevaa synnytystä kohtaan iski heti kuultuani olevani raskaana. Tuo väistämättä edessä oleva asia pelotti etukäteen kovasti, mutta mitä lähemmäs itse synnytys oikeasti tuli, sitä luottavaisemmin mielin olin koko synnytystä kohtaan. Ennen synnytystä en lukenut kenenkään synnytyskertomusta enkä halunnut kuulla kuin pääkohdat siitä, että mitä tulevan aivan varmasti pitää. Nyt kun synnytyksestä on kuusi viikkoa, haluan jakaa myös oman synnytyskertomukseni teille.

Oma synnytykseni käynnistyi lapsivesien menolla kuin varkain, sillä heräsin maanantaina 6.3. aamuyöllä orastavaan migreeniin. Kävin nappaamassa panadolin ja kävin samalla vessassa ihmetellen, että miten yöhousut tuntuvat jotenkin erilaisen kosteilta. Koitin kuitenkin vessakäynnin jälkeen mennä takaisin nukkumaan, mutta migreeni oli äitynyt kuitenkin niin pahaksi, että oli pakko käydä oksentamassa. Siinä sitten oksentaessa ja vatsan jännittyessä koin hieman isomman hulahduksen ja nyt olin aivan varma, että lapsivettähän se. Eniten tilanteessa kuitenkin jännitti se, että ihanko totta pahin pelkoni käy toteen ja lapsi päättää syntyä migreenin keskellä. Samin ollessa lähdössä töihin 7.30 ei voinut ainakaan enää erehtyä siitä, että nyt oli vedet menneet, sillä sitä vettä vain tuli ja tuli keskelle meidän keittiön lattiaa. Sami lähti töihin ja minä jäin kärvistelemään migreenin kanssa kotiin ja jännittämään, että mitä tuleman pitää. 

Maanantai-iltana kävimme Kätilöopiston päivystyksessä klo 17 toteamassa lapsiveden menon virallisesti ja pääsimme tietysti kotiin odottelemaan vielä supistusten alkua, sillä vielä tässä vaiheessa mitään ei vielä tapahtunut. Saimme ohjeen tulla tiistaiaamuna klo 8 takaisin mikäli kunnollisisa supistuksia ei ala ennen sitä tulla. Yöllä supistuksia tuli sen verran ja sillä voimakkuudella, että arvelin jotain pientä nyt tapahtuvan, mutta jatkoin kuitenkin tyytyväisenä uniani. 
Tiistaina 7.3. suhautimme takaisin Kätilöopistolle ja sille reissulle silloin sitten jäimme. Koska supistukset eivät olleet vieläkään alkaneet, saimme synnytykseen hieman vauhdistusta. Klo 9 pääsin lääkärille ja minulle asennettiin ballonki, jonka avulla avattiin kohdunsuuta manuaalisesti. Ballonki sai olla paikoillaan kohdunsuulla niin kauan kunnes se syntyi ja klo 12 jälkeen hoitaja totesi näin tapahtuneen. Koitin urhoollisesti istua kahvilassa kovissa kivuissa syömässä lounasta ja muistan ärsyyntyneeni vieressä istuneesta pariskunnasta, jotka vain naureskelivat vieressä minun siinä kärvistellessä yksin. 

Klo 14 jälkeen meidät siirrettiin päivystysosastolta synnytyssaliin, johon pääsimme sitten ihmettelemään supistuskäyriä. Ensimmäinen kierros oksitosiinia aloitettiin myös heti. Tästä eteenpäin en oikein hahmota enää kellonaikoja itse, sillä kännykkä ei ollut lähettyvilläni enää loppusynnytyksen aikana ja suurimman osan ajasta vielä pystyin nukkumaankin. 
Ensimmäinen kierros oksitosiinia ei tuottanut toivottua tulosta ja juuri kun olin pyytämässä jotain kivunlievitystä kuitenkin jo kivuliaisiin, mutta ei tarpeeksi pitkiin supistuksiin, tippa laitettiin tauolle. Tässä vaiheessa olisin kaivannut paikalla olleelta kätilöltä enemmän kannustusta, että jokainen supistus on kuitenkin lähempänä maalia, mutta vastaus oli että eipä tällaisista supistuksista ole mitään apua. Jaahas, no kivahan se siinä kärsiä vaikka olisin kaivannut edes hieman valehtelua tilanteen helpottamiseksi.

Toisen oksitosiinitipparundin aikana sain vihdoin jotain oikeaa kivunlievitystä panadolin lisäksi, jota minulle oli annettu orastavaan kuumeeseen. Lämpö pysyi onneksi sillä hallinnassa eikä varsinaista kuumetta päässyt tulemaan. Olisin kovasti halunnut kokeilla ilokaasua, mutta sitä en koskaan saanut ja koko ajan itselläni oli se fiilis, että kaikkia mahdollisia kivunlievityksiä pantataan eikä niitä saa edes pyytämällä. Onneksi kuitenkin sain morfiinipohjaisen piikin, jonka jälkeen kivut eivät kyllä kadonneet, mutta mamma oli kuulemma aivan toisissa maailmoissa ja puhui höpöjä :) Oikeaan väliin kuitenkin osui sekin ja supistustouhusta tuli asteen siedettävämpää. Pakko myös mainita, että yksi pahimmista kivuista synnytyksen aikana oli yksinkertaisesti pyllyn puutuminen, sillä sairaalasängyssä oli juuri pepun kohdalla jokin metalliosa, joka puudutti takapuolen täysin. Muutenkin juuri pään kohdalla oleva ikkuna veti todella pahasti ja ajoittain sai pelätä pysyykö ikkuna edes siinä tuulessa kiinni.

Klo 23 kohdunsuu oli vihdoin niin paljon auki, että sain epiduraalin. Epiduraalista odotin, että se olisi vienyt kipua enemmän pois, mutta ilmeisesti se vei kuitenkin ne pahimmat kivut pois, sillä kivun taso pysyi samana verrattuna edelliseen, jos siis on uskominen siihen että viimeiset sentit ovat kivuliaimmat. Epiduraalin jälkeen avautuminen tapahtuikin sitten tosi nopeasti ja ilmeisesti joskus keskiviikon puolella klo 2 aikaan olin täydet 10 senttiä auki ja ponnistus sai alkaa. 

Ennen kuin kätilö tuli toteamaan kohdunsuun tilanteen, koin jo voimakasta ponnistamisen tarvetta ja tunsin jo ponnistavani jo vahingossa. Tunne alkoi aivan yhtäkkiä enkä olettanut etukäteen, että sen huomaisi noin selkeästi itse. Kuitenkin, siinä päästiin sitten ponnistelemaan ja koska Kätilöopistolla oli hieman ruuhkaa, saimme ponnistella täysin ilman hoitohenkilökuntaa. Välillä siinä kävi joku huikkaamassa oven suusta että hei, hienosti menee eikä se vauva sinne peiton alle synny (eipä). Ikävin kommentti oli ehdottomasti se, ettei meidän kuulu tietää mitä siellä tapahtuu kun riittää että hoitohenkilökunta tietää mitä tapahtuu. Niin, olisihan se ensisynnyttäjänä, joka tässä juuri ponnistelee ja pää tuntuu olevan tulossa ja hiukset jo näkyy niin ihan kiva tietää mitä tapahtuu ja milloin tässä mitäkin tehdään.

Onneksi kuitenkin pian pää-tuntemusten jälkeen kätilö tuli paikalle ja siinä ei enää montaa minuuttia mennyt, kun meidän pienokainen syntyi. Olisi syntynyt kyllä jo paljon aiemmin mikäli osastolla ei olisi syntynyt neljää vauvaa 30 minuutin sisällä toisistaan ja paikalla oli vain 1-2 kätilöä. 

Itse ponnistusvaihe meni ilmeisen hienosti ja sain kätilöltä kehut jälkikäteen ettei hän ole moneen vuoteen nähnyt ns. "Hands-off"-synnytystä kuten henkilökunta asiasta puhui eli kätilö ei joutunut käsillään puuttumaan synnytykseen millään tavalla. Itse ponnistus sujui todella hyvin ja epiduraalista huolimatta tunsin supistukset hyvin ja pystyin kontrolloimaan ponnistusta. Olin lisäksi yllättynyt, kuinka luonnollisesti myös ponnistaminen sujui, sillä enhän tietenkään tiennyt etukäteen yhtään, että miten sitä oikein tehdään. 
Keskiviikkona 8.3. naistenpäivänä klo 2.56 meidän pieni tyttäremme päästi siis ensimmäisen rääkäisynsä ja pääsi heti äidin rinnalle. Ensimmäinen kysymykseni oli Typyn syntymän jälkeen, että "onhan se tyttö?" , sillä kovasti olin tyttöä toivonut, kun meille tyttöä rakenneultrassa veikattiin. Apgarpisteet olivat heti syntymän jälkeen 9 ja 5 minuutin jälkeen täydet 10. 
Kokonaisuudessaan synnytys oli oikeasti ihan miellyttävä kokemus, vaikka se toki sattuikin. Ainoastaan henkilökunnan typerät kommentit sekä henkilökunnan puute avainhetkillä tekivät kokemuksesta epämiellyttävän. Kaikki synnytykset eivät mene näin hyvin, mutta itse olen todella kiitollinen siitä, kuinka hienosti kaikki kuitenkin meni.

1 kommentti:

  1. Oi miten söpöliini onkaan. Paljonko se on nyt. Eveliina on ihana nimi. Miten hyvä olet ollutkaan kuin synnytät noin ihanan tytön!

    VastaaPoista